lauantai 30. elokuuta 2014

Ihan ensimmäinen sorsa!

Friida ja Hulda venyttävät nenää vastatuuleen.

Eilen pääsimme vihdoin Elsan kanssa korkkaamaan syksyn metsästyskauden kun lähdimme kasvattajien mukana iltalennolle. Ilma oli jälleen aivan upea (tarkoitusta varten vähän liiankin hieno) ja illan kruunasi Elsan ensimmäinen lämpimän heinurin nouto.




Mukana matkassa oli Elsan lisäksi Friida-emä ja Hulda-sisko. Asettauduimme kaislikkoon styroksialustoille ampujan molemmin puolin ja sitten odotettiin. Kovin oli hiljaista mutta hämärän laskeuduttua yksittäisten siipien suhina kuului kaislikon yllä. Kauempana joku ampui ja sorsapilli ränkätti. Elsaa alkoi vähän jo jännittämään ja se tärisi hiljaa vierelläni. Juuri ennen kuin pimeni, kuului muutama haulikon pamaus, ja Elsalle putosi täydellinen markkeeraus lampeen. Lähetin koiran hakemaan ja olin itse niin tohkeissani että en tiennyt miten päin olisin ollut. Elsa paineli suoraan pudotukselle, mutta ei ensin ottanut sitä ylös. Kun pääsin kahluusaappaineni vihdoin lähemmäs ja koiraa kannustamaan tuli sorsakin hienosti käteen. Sen jälkeen ei kyllä tarvinnut koiralle tyytyväisyyttäni feikata. Olipa todella hieno päätös illalle!

Markus piti minulle vielä pikakurssin sorsan käsittelystä ja kotiinviemisiksi sain hienot rintafileet. Myös Suuri Metsästäjä sai omat makupalansa iltaruoaksi (hän tosin ystävällisesti antoi ne Mantalle...).

Näin vain korkattiin sekä koiran että emännän neitsyys. Ja jos minusta on kiinni, tämä ei jää tähän.






torstai 28. elokuuta 2014

Erämailla

Ammejärvi

Kotiseutujen kartoitus jatkuu. Tällä kertaa suuntasin iltalenkille Birgitan polulle Sääksjärveltä. Matka mutkitteli neljän metsälammen vieritse.

Oli aivan upea ilma. Aurinko paistoi ja ilmassa oli syksyn kuulautta. Pieni raikastava sadekuuro teki hienon sateenkaaren matkalle. Sain kävellä melkein 8 km ilman yhtäkään vastaantulijaa. Turvallisesti hyvin merkityillä poluilla, kymmenen kilometrin päässä Tampereen keskustorista. Uskomaton hiljaisuus.






Mutakylpy matojärvellä.

7,34 km ja 1:43 h

maanantai 25. elokuuta 2014

Ensimmäinen Mejä-koe: harjoitusta koko rahalla

Viikonloppu meni tiiviisti Loimaalla perinteisissä Auran Tuoppi Mejä-kokeissa, joka oli samalla myös flättien Mejä-mestaruuskoe. AVO-luokassa flätit kisasivat Hirvipää-palkinnosta.

Edellisen kerran olen Mejä-kokeessa ollut vuonna 2003, joten perjantai-iltana piti opiskella säännöt ja oppaan tehtävät, sekä muistella kartan ja kompassin käyttöä. Hyviä ohjeita löysin täältä.



Lauantaina aloitettiin jälkien teko klo 9. Parikseni sain onneksi kokeneen konkarin, yhden kokeen tuomareista, Marko Saarnin. Marko hoiti suunnistamisen ja mittaamisen, minä kuljin perässä ja merkkasin. Jouduin parini tuomarivelvotteista johtuen opastamaan molemmat jäljet koepäivänä, joten piilomerkitseminen ja nuottien teko oli minun vastuulla. Markolta sain kyllä hyviä vinkkejä.

Jäljenteko sujui kivuttomasti johtuen lähes puistomaisesta maastosta. Sammaleeseen painui jo suunnistuksella selkeä polku jota oli toisella kierroksella helppo seurata. Pääsimmekin jo puolenpäivän jälkeen takaisin majalle ja höyryävien lihapullakattiloiden ääreen. Kylläpäs ruoka maistui hyvältä!

Molemmat opastamani jäljet olivat tällaisessa maastossa.


Sunnuntaina oli varsinainen koepäivä. Kokeeseen osallistui kaiken kaikkiaan liki 60 koiraa, eli kesän suurimmassa Mejä-kokeessa olimme. Hirvipäästä kilpaili kolme flättiä ja AVO-ryhmämme tuomarina oli Rauno Koskinen. Flättimestaruuteen ja VOI-luokkaan osallistui seitsemän koirakkoa.



Koe alkoi aamukahdeksalta ja Elsalle nostin arvalla ryhmämme toiseksiviimeisen jäljen. Opastettavat jäljet olivat 2. ja 3. Alkuun testattiin laukauksen sieto ja sen Elsa otti oikein lunkisti.

Opastukset menivät oikein hyvin ja piilomerkkejä oli juuri sopivasti. Avomerkkejäkään ei tuomarin mukaan ollut liikaa. Ensimmäisellä jäljellä opasti mäyräkoiraa, joka harmittavasti teki kolme hukkaa. Toisen jäljen flätillä oli epäonnea matkassa, sillä sienestäjä meni jäljen yli juuri ennen suorituksen alkua ja koira teki hukan lähtiessään seuraamaan hänen jälkiään.

Toisen jäljen ehdin purkaa ennen omaa suoritustamme ja jalat alkoivat olla jo hapoilla kun pääsimme koejäljelle. Auto piti jättää aika kauas parkkiin ja kävelimme Elsan kanssa ison valtatien reunaa alkumakaukselle. Kävellessä Elsalla oli hyvä vire päällä ja se veti valjaissa tasaisesti. Tuomarin kanssa odottelimme hetken opasta ja sitten lähdettiin suoritukseen. Elsa nuuski hyvin alkumakauksen ja ohjasin sitä ensimmäiset metrit eteenpäin. Elsa lähti päättäväisesti jäljestämään, mutta jo muutaman kymmenen metrin päästä se pysähtyi ja jäi ihmettelemään takana kuuluvia tien ääniä. Sitten tuli minun taakseni eikä oikein halunnut mennä edelle. Tuomari kuvaa arvostelussa suoritustamme näin:


"Koira ohjataan jälkityöhön. Sitä tehdään maavainulla aaltoillen jälkiuralla ja vauhti on sopivaa. Melko pian ohjausalueen jälkeen erkaantuu jäljestä, alkaa ihmettely ja pyöriminen. Ohjaajan useatkaan kehoitukset eivät auta, vaan tulee hukka. Jatketaan puhtaalta aaltoillen ja melko pian ajaudutaan taas jäljen sivulle, eivätkä kehoitukset taaskaan auta. Tästä toinen hukka. Jatketaan puhtaalta, mutta lähes samantien määrätietoisesti toiselle puolelle jälkeä. Tästä kolmas hukka ja tuomari keskeyttää kokeen. Tänään ei ollut koiran paras päivä."

Kolmas hukka tuli siis jo ennen ensimmäistä kulmaa, ja tuomari palasi takaisin tielle. Jatkoimme oppaan kanssa matkaa "maksullisena harjoituksena". Jäljen alku oli avoimessa mäntymaastossa ja heti keskeytyksen jälkeen sukellettiin tiheämpään koivikkoon. Siellä Elsa jäljestikin huomattavasti paremmin ja meni aina toisen suoran loppuun asti suhteellisen jälkitarkasti. Sitten tultiin taas avoimempaan maastoon ja olisi tullut ainakin yksi hukka. Kolmannella suoralla Elsa väsyi eikä oikein tahtonut edetä. Toisinaan sai taas vauhdin päälle ja jäljesti hyvinkin. Kaato löytyi vanhalta hakkuuaukiolta joka kasvoi nuorta lehtipuuta.

Elsan itseluottamus ja keskittymiskyky eivät siis ihan vielä riittäneet kokeeseen. Vähän sitä aavistelinkin, mutta uskoin, että olisimme selvinneet korkeintaan 1-2 hukalla. Pidin tulosta aivan mahdollisena. En pahimmissa painajaisissanikaan osannut aavistella että koe päättyisi ennen kuin kunnolla alkaisikaan. No, mistäpä noita voi koskaan tietää.

Koe kaikkine järjestelyineen ja maastoineen oli kuitenkin niin miellyttävä kokemus, että Elsa saa kasvaa vuoden ja menemme ensi vuonna samaan kokeeseen uudestaan. Josko sitten ikä olisi tuonut riittävää varmuutta.





Koe tuntui olevan monelle muullekin vaikea, sillä 18 AVO-koirasta vain jokunen sai tuloksen. Yli kymmenen koiraa sai nollan. Avoimet ja riistarikkaat maastot olivat koirille ilmeisen hankalia. Hirvipää meni opastamani jäljen flätille Cosi Fan Tutte Flat-FX (Mari Mamia & Marko Saarni).  Kolmas AVO-luokan flätti sai myös nollan. Flättimestariksi kruunattiin Anneli Koskisen Pepperment Dee Dee Depussy.



perjantai 22. elokuuta 2014

Manta erikoisnäyttelyssä



Sain jälleen Sierilän Sannalta ihania kuvia, tällä kertaa Mantasta kiharoiden erkkarista.
Hieno mummu <3





Kuva: Mikael Montonen

torstai 21. elokuuta 2014

Kolmen järven iltalenkki

Kyynäröjärven laavu.

Kotona sairastaminen ei ole minua varten, joten pakkasin koirat autoon ja lähdin katselemaan Birgitan polun reittejä Valkeakoskentien toiselle puolelle. Noin viiden kilometrin lenkin varrelta löytyi kolme järveä, joissa oli vain muutamia mökkejä. Hiljaista ja rauhallista erämaata. Polut olivat tosin aika vaikeakulkuista kivikkoa, mutta Kyynäröjärven pääsi kiertämään pääosin hiekkatietä.


Vähä-Kausjärvi.


Iso Kausjärvi ja Lempäälän Seudun Matkailuyhdistyksen Uudentalon tilan ranta.

Vähä-Kausjärveltä.


Pitkää suoraa.

Liikkeelle lähdin päätepisteestä Kyynäröjärven oikeaa puolta ylöspäin.
Aloituspaikassa on laavu. Toinen laavu löytyy Vähä Kausjärven yläpäästä.

Hyvää vesilinnustuskautta!

Aloituspäivä oli suuri menestys.

Eilinen suuri päivä jäi meiltä Elsan kanssa harmillisesti kokematta. Tarkoitus oli lähteä vesilinnustuskauden aloitusta fiilistelemään, mutta aikataulut menivät lopulta niin solmuun, että emme päässeet mukaan. Toivottavasti pääsemme mukaan joku toinen kerta, onhan kautta vielä jäljellä.

Kävin sitten aamulla tekemässä verijäljen ja ajoin sen illalla. Vettä satoi koko päivän, myös silloin kun oltiin jäljellä. Huomasin, että minulla on aivan vääränlainen vire päällä näissä koetta edeltävissä kenraaliharjoituksissa. Vähän jännittää, ja harmittaa heti kun homma ei suju, mikä näkyi varmasti myös Elsan eilisessä työskentelyssä vaikka kuinka yritin turhautumistani peitellä.

Elsan jäljestys oli 2/3 jäljestä (joka oli kaikkiaan n. 600 m) hidasta haahuilua. Se tuijotteli pusikoihin, haisteli maaston hajua ja lähti välillä milloin mihinkin suuntaan. Jos himmasin liinasta, se tuli vierelle. Alueella on hyvin paljon hirven ja peuran jälkiä (ja hirvikärpäsiä!), joten sekin varmasti hämäsi Elsaa. Lopulta päästin narusta irti sillä halusin katsoa jäljestääkö Elsa ollenkaan. Hyvin se haahuilusta huolimatta haki aina jäljelle takaisin, eli kokeessa on vain pakko mennä perässä ja uskoa, että Elsa palaa jäljelle. Viimeisellä 200 metrillä vauhti yhtäkkiä kiihtyi ja jäljestys muuttui todella tarkaksi, eli pääsin kunnolla himmaamaan liinan kanssa. Onneksi saatiin edes loppuun hyvä pätkä, josko siitä jäisi muistijälki sunnuntaille. 

Minulla on tarkoitus tehdä jäljelle paljon makuita ja kaivaa niihin makupaloja. Elsa kun ei ole tähän asti noteerannut makuita mitenkään. Unohdin kuitenkin aamulla ottaa makupalat mukaan. Makuita oli kolme, ja pysäytin Elsan jokaiselle ja tiputtelin vaivihkaa nappuloita taskustani maahan. Tiedä sitten oliko siitä mitään hyötyä. Kehuminen ei ainakaan ollut hyväksi, sillä tuntui, että Elsa koki sen tehtävän loppumiseksi. Vire laski ja jouduin kehottamaan jatkamaan jäljestämistä. Hyvin kuitenkin otti aina uudet suunnat makuilta.


No oli miten oli, viikonloppuna mennään kokeeseen ja katsotaan mitä tuleman pitää. Sehän olikin tiedossa, että kokemusta likalla on todella vähän ja ikäänkuin uus-vanha tilanne on minullekin. Pitää vielä opiskella säännöt ja oppaan rooli ennen lauantaita. Periaatteistani poiketen nyt mennään siis kokeeseen treenaamaan.

tiistai 19. elokuuta 2014

Aksaa


Maanantaina raahauduin puolikuolleena agikentälle. Päivän mittaan oli sadellut sen verran, että tehtiin vain keppejä ja rengasta samaan tapaan kuin viimeksi. Paikalla olikin vain kaksi koirakkoa.

Aksaryhmämme treenit loppuvat ensi viikon jälkeen ja harmittavasti näyttää siltä etten löydä meille hallipaikkaa talveksi. Jonossa ollaan pariinkin ryhmään, toivottavasti edes jossain vaiheessa päästään treenailemaan. Harmi jättää nyt hyvä pohjatyö taas tauolle.

sunnuntai 17. elokuuta 2014

On hyväksytty noutajien taipumuskokeessa.




Jippia-jei! Taipparit menivät hienosti läpi! Tuomari Pasi Majuri tuumaa yleisvaikutelmassa hyvin Elsamaisesti näin:

"Vauhdikkaalla tyylillä töitä tekevä koira, joka tekee hyvän vesityön ja haun. Selvittää jäljestämistehtävän toisella lähettämisellä ja osoittaa hyvän metsästyskoiran taipumuksia."

Suull
isessa arvioinnissa Elsa sai erityiskehuja siitä, että haussa sen palautusvauhti oli melkeinpä yhtä lennokas kuin liikkeellelähdöt. Hienoa katseltavaa. Lujaa Elsa tulikin ja käsitteli nätisti kaikkia riistoja.


Tuomari kiertää koirakot läpi ryhmässä. Kuva: T. Salonen/FB

Starttasimme iltapäiväryhmän ensimmäisenä, mikä tuntui lottovoitolta. Oli jotenkin kiva jatkaa suoraan alkupuhuttelusta suorituspaikalle, kun en ehtinyt kerätä jännitystä siinä välissä. Pasi osasi luoda sen verran leppoisan fiiliksen ryhmässä.



Vesityö tehtiin melko kapeassa tiheän kaislikon reunustamassa uomassa. Ranta oli suhteellisen matala ja koirien oli helppo mennä veteen. Elsa hyppäsi veteen pitkällä loikalla ja otti lokin molemmilla noudoilla hyvin. Palauttaessa pudotti kuitenkin siinä vaiheessa kun jalat ylttivät pohjaan ja jäi lokkia nyppimään. Jouduin melko paljon kutsumaan ja houkuttelemaan kummallakin kerralla luokse. Sain kuitenkin lokit rantaveteen (tai oikeastaan ihan hilkulla oli etteivät tuleet käteenkin), ja sehän onneksi riittää.

Paukuista Elsa oli aivan oikealla tavalla kiinnostunut. Muutama päivä sitten tuli mieleeni, että eihän se ole laukauksia kuullut aikoihin... Eipä niiden suhteen onneksi ole mitään huolta.




Hakualue oli joitakin metrejä vesityöpaikasta sivuun. Alue oli kolmion muotoinen, toisella puolella rinne nousi ylös pellolle ja toisella puolella oli vesi. Elsa haki rivakasti ensimmäisen heitetyn variksen, ja pudotti sen varpailleni. Toisen löysi myös melko helposti ja toi käteen. Kolmannella lähetyksellä kävi vähän takana ja vesipaikalla kiertelemässä/uimassa mutta jatkoi kuitenkin hyvin hakua uudesta lähetyksestä ja löysi variksen, joka tuli käteen. Neljännen piston teki nätisti keskeltä pitkälle, ja toi taas käteen. Aikaa hakuun ei montaa minuuttia mennyt ja Pasi oli hyvin tyytyväinen näkemäänsä.


Hakualue oli helpohkoa sekametsää.

Vesityö ja haku menivät siis nappiin ja jäätiin odottelemaan jäljelle pääsyä. Jäljet tehtiin muutaman kilometrin päähän metsäautotien varteen. Elsa taas ensimmäisenä suoritusvuorossa. Annoin sen katsella kun jäljen vetäjä meni metsään ja olin kovin luottavainen, että Elsa selvittää jäljen helposti kun siitä tuli noinkin motivoitu. Se lähtikin hyvin liikkeelle mutta käsittääkseni jäi samaan tapaan kuin muutama viikko sitten Ratulassa haistelemaan jotain jäljen puoliväliin. En usko että kävi kanilla, mutta en ole aivan varma. Tuli kuitenkin hetken päästä lujaa tyhjänä takaisin. Pelkäsin jo pahinta kun lähetin uudelleen ja Elsa lähti liikkeelle vähän löysästi. Se kaartoi vielä kerran takaisinpäin mutta otti sitten jäljen ja meni kanille. Ilmeisesti ihmetteli pupua hetken, sillä tuomari meni lähemmäs kehoittamaan ja pyysi kutsumaan. Kutsusta Elsa toikin sitten pupun suoraan minun jalkoihin. Kylmä hiki ehti tulla jo pintaan, mutta onneksi onnistui!


Iltapäivän taipuneet. Kuva: T. Salonen/FB


Meillä oli koko päivän mukava yhteishenki kokeeseen osallistuneiden kesken. Kaikki kannustivat toisiaan ja kaikki viisi jäljelle päässyttä koiraa selvittivät tehtävän. Oikein kiva koepäivä siis ja sääkin suosi. Juuri sopiva puolipilvinen, +18 keli.

Ja nyt sitten treenaamaan kohti ensi kesää! Maailma on auki.



lauantai 16. elokuuta 2014

Guy Bennetin opissa


Guy Bennet, Kaisa Pelkonen ja koulutettavia.


Tänään oli aivan huikean hieno päivä Salossa, Inkeren kartanon mailla, jossa englantilainen Guy Bennet oli tullut kouluttamaan Kaisa Pelkosen pyynnöstä joukkoa innokkaita noutajaihmisiä. Pääsin mukaan kuunteluoppilaaksi.

Minähän olin Elsan kanssa Kaisan koulutuksessa SNJ:n kesäleirillä ja hän oli selvästi imenyt oppejaan Mr. Bennetiltä, sillä hyvin samankaltaisia asioita sivuttiin tänäänkin. Guyn ehdoton vahvuus oli se, että hän pystyi yksinkertaistamaan ja perustelemaan kaikki asiat erittäin ymmärrettäväksi. Ja haki paljon perusteluita koiran luontaisesta käytöksestä. Kuulin monta sellaista näkökulmaa, joita en olisi osannut ajatellakaan, vaikka noutajan koulutuksen peruskysymyksiä käsiteltiinkin. Nyt ne tuntuvat itsestäänselviltä.

Päivä alkoi voittajaluokkatasoisten koirakoiden treeneillä. Koirakoita oli kuusi. Treenit toteutettiin kahden pellon väliin jäävässä syvässä ja leveässä syvänteessä ja koirille tehtiin pitkiä markkeerauksia ja ohjaustehtäviä.



Koirat lähetettiin mäen päältä pellon reunasta jyrkkään alamäkeen.

Koira työskentelivät pääosin pareittain. Rotkon takaa heitettiin markkeerauksia ja koirat lähetettiin vuorotellen. Videolla näkyy esimerkki markkeeraustehtävästä.








Hyvin paljon nähtiin taidokasta ohjaamista ja pohdittiin sen onnistumista/epäonnistumista. Guy toi esille myös koiraeläimen luontaisia käyttäytymistapoja tämäntapaisessa maastossa. Saimme esim. todeta, että koirat mielellään menevät jyrkkää rinnettä alas ja ylös kohtisuoraan, eivätkä halua edetä poikittain, jolloin niiden jalat astuvat epätasapainossa. Sama pätee ihmisiin - loogista.

Guy painotti sitä, että ohjaajan tulee markkeerata pudotukset tarkkaan käyttämällä hyväksi maaston kiintopisteitä (linja puusta alaspäin pellolla jne.) ja seurata pudotuksia koko kehollaan, ei pelkästään silmillään.  Koiran tulisi seurata ohjaajan kehoa ja näin se on valmiina oikeassa rintamassa katse naulittuna pudotuspaikkaan. Markkeeraus pitää painaa tarkasti mieleen, mutta sen jälkeen on hyvä seurata myös muille koirille tarkoitettuja tehtäviä, jos yllättäen joutuukin paikkamaan epäonnistunutta kaveria. Esim. jos näkee hyvän koiran hakevan pitkään ja silti epäonnistuvan, voi ajatella, että riistan on täytynyt pudota johonkin notkelmaan tai kuoppaan. Omaa koiraa voi tällöin ohjata tarkemmin alueille, joita toinen koira ei ole niin tarkasti kartoittanut.


Markkeeraukset tulivat rotkon toiselta puolelta.

Guy puuttui hyvin paljon ohjaajien käsimerkkeihin. Matka oli niin pitkä, että koira ei voinut kunnolla nähdä rivissä seisovaa ohjaajaansa. Valkoista liinaa tai lippalakkia oli hyvä käyttää, kuten moni tekikin, mutta siitä huolimatta piti huolehtia, että käsimerkit erottuivat toisistaan (esim. suunta vs. lähihaku) ja ne näytettiin siluetista ulospäin heinikon yläpuolella. Muutama esim. sivusuuntiin lähettäessään heilutti kättä sivulle ja samaa linjaa takaisin, jolloin koiran näkövinkkelistä valkoinen liina liikkui edestakaisin sivuttain, eikä siitä erota kumpaan suuntaan pitäisi mennä. Käsi siis sivulle, paikalleen ja siitä alas valkoinen puoli hävittäen. Ja sitten taas keskikehon kautta sivuun.

Yksi mielenkiintoinen yksityskohta oli myös se, että koirat eivät luonnostaan halua edetä suoraan tuulta päin. Ne kokevat sen epämiellyttäväksi ja hakevat luonnostaan aaltoilevaa liikettä tuulen alapuolella. Tämä näkyi selvästi useamman koirakon sivusuunnissa, kun eivät suostuneet etenemään oikealle useista käskyistä huolimatta. Tuulta vastaan eteneminen pitäisi opettaa erikseen ja hyvin motivoidusti tai ohjata koira toisella tapaa.

Yhdessä pohdittiin myös sitä, miksi suurin osa koirista tuntui olevan hyvin ohjattavissa mutta lopettivat nenän käytön kun ohjaaja alkoi ohjata. Koira saattoi pyöriä aivan oikealla paikalla mutta ei lähihakupillityksestä huolimatta alkanut metsästämään riittävästi. Guyn teoria tähän oli se, että koira on opetettu toimimaan näin. Siinä vaiheessa kun ohjaaja aloittaa ohjaamisen, hän antaa koiralle uuden käskyn melko tarkasti 10-12 sekunnin välein. Koira saa tehdä hetken töitä, sitten siihen taas puututaan ja se päästetään hetkeksi töihin/etenemään kunnes tulee uusi vihellys. Tätä kannattaa kimppatreeneissä tarkkailla! Koirat ovat oppineet siihen, että nenää ei kannata laskea maahan kun uusi käsky tulee kuitenkin 10 sekunnin päästä. Hän itse harjoittelee paljon niin, että ei itse tarkkaan tiedä missä noutoesine on. Hänellä on käsitys vain alueesta (joka voi olla n. 20 metriä), jolla koiran tulee pysytellä. Näin koiran työskentelyyn ei tule puututtua liian hätäisesti.

Guy myös oli sitä mieltä, että koirat eivät oikeasti tiedä mitä lähihakupillitys tarkoittaa. Tätä voi testata istuttamalla koiran paikoilleen, heittämällä pallon sen viereen ja puhaltamalla lähihakupillitystä. Noutaako koira vai jääkö hölmönä katsomaan ohjaajaa. Lähihakupillityksen pitäisi tarkoittaa ensisijaisesti pallon/damin nostamista ja vasta siitä johdettuna nenän käyttöä.


Toinen seikka liittyen lähihakuun oli se, että Guy opettaa koiran selvittämään lähihakutehtäviä samalla tapaan kuin markkeeraukset. Koiralla on siis mielikuva tietystä pisteestä (joko markkeerauksen putoamispaikka tai piste, johon se on pysäytetty ennen lähihakukäskyä). Parhaimmillaan se menee tuon mielikuvansa perusteella mahdollisimman lähelle ja lähtee siitä järjestelmällisesti etenemään. Kun se toteaa olevansa liian kaukana, se palaa itse pisteeseen ja aloittaa uudestaan hakemisen. Tämän näki parhaimmillaan muutaman koiran markkeerauksissa, kun niiden työskentelyyn ei puututtu. Koirat itse ratkaisivat tehtävän laajentamalla hakua ja palaamalla taas takaisin. Lähihakukäskyä ennen Guy pysäyttää koiran ja antaa sille lähihakukäskyn esim. oikealle. Jos koira menee liian kauas alueelta, Guy ohjaa koiran takaisin samaan pisteeseen, jonne oli sen aiemmin pysäyttänyt, ja antaa jälleen lähihakukäskyn oikealle. Tämä jatkuun niin kauan kunnes riista löytyy. Näin koira oppii etenemään järjestelmällisesti ja korjaamaan itse hakuaan kohti lähtöpistettä josta sillä on mielikuva, toisin kuin silloin, jos koiraa pysäytellään sinne tänne ja lähihakukäskyä suihkitaan satunnaisesti joka suuntaan. Ohjaajan on toki ansaittava koiran luottamus siitä, että riista/dami löytyy ohjaajan osoittamasta suunnasta.

Ja sitten vauhti, mikä on myös oleellinen asia lähihaun onnistumisessa. Guy ei itse suosi tapaa, jossa lähihakukäsky annetaan ilman pysäytystä. Koiralla on tällöin liian luja vauhti ja erilainen tapa työskennellä. Pysäytyksellä pyritään saamaan koira mahdollisimman rauhalliseen mielentilaan ja sen jälkeen painamaan nenän maahan ja etenemään tarkasti.


Koirakot eri puolilla syvännettä työskentelivät ristiin.

Nämä asiat jäivät ehkä päälimmäisinä mieleen edistyneiden koirakoiden treenistä.Videolla on joitakin pätkiä näistä aiheista.



Lounaan jälkeen kehiin astuivat taippari-/alotasoiset koirat ja kirjaan ne asiat eri postaukseen.


Guy Bennet: nuorten koirien iltapäivä


Iltapäivällä jatkettiin nuorten, taippari-alo-tasoisten koirien ryhmällä. Alkupuheessaan Guy luonnollisesti korosti koiran hallittavuuden merkitystä ja perusteellista "heelworkiä". Hän myös halusi tietää, millä tasolla koirat ohjaajien mielestä ovat ja painotti sitä, että nyt kyseessä on koulutustilanne, ei suorituskilpailu.




Koirakoiden tasokartoitus tehtiin walk-up harjoituksessa jossa Guy heitti jokaiselle koiralle vuorollaan damin. Loppupäivän kipeimmät ongelmakohdat tulivatkin hyvin esille jo tässä harjoituksessa.

Muutama koira palautti hieman kaarrellen tai leikitellen. Guy kertasi syitä siihen, mistä sellainen käytös voisi johtua ja miten siihen tulisi puuttua. Osa ohjaajista epäili oman koiransa paineistuvan oudosta ryhmästä ja palauttavan siksi huonosti. Guy kuitenkin selvensi eron leikkimisen/pelleilyn ja paineistuneen koiran käytöksen välillä. Paineistuva koira purkaa painettaan damiin ja alkaa purra sitä. Ryhmässä oli yksi tällainen koira. Leikkiminen taas on asia, johon ohjaajan pitää puuttua ns. kylmää-kuumaa metodilla. Heti kun koira tekee jotain ei-toivottua (ei lähde palauttamaan suoraviivaisesti tai heittelee päätään damia viskoen), sille ärähdetään matalalla murinalla (äi-äi-äi!) ja heti kun leikki loppuu ja koira lähtee tulemaan kohti, muuttuu ääni kehuvaksi. Kehumisen osuutta Guy painotti erityisen paljon sillä se tuntuu olevan meille äärimmäisen vaikeaa. Kylähullun mainetta ei saa kuulemma pelätä silloin kuin koiraa treenataan. Sille on huudeltava kehuja oli tilanne mikä tahansa aina kun se tekee oikein.

Guy kiinnitti huomiota myös palautuksen loppuvaiheeseen. Hänen mielestään on erittäin tärkeä opettaa koira irroittamaan damista vasta suullisella käskyllä. Jos näin ei ole tehty, haavakko pääsee karkuun. Koiraa on voitava silittää päästä, suupielistä ja rinnasta ilman että dami putoaa. Damista on myös pystyttävä pitämään kiinni kun se on koiran suussa. Vasta "irti/kiitos" käskyllä koira irroittaa ja ohjaaja jättää tuolloin damin paikoilleen. Koira siis perääntyy damista eikä niin, että ohjaaja repäisee damin koiran suusta ja koira ryntää perään. Damiin tulisi tarttua kämmenselkä ylöspäin, mikä viestii koiralle omistamista. Samalla tavalla kuin se laittaa tassun luun päälle omistaessaan sen.

Guy oli myös erityisen tarkka siitä, kuinka pian damin sai koiralta ottaa. Koira on nähnyt suuren vaivan hakiessaan damin, eikä halua siitä heti luopua. Suodaan tämä koiralle. Koiraa voi ensin hyvitellä kun sillä on dami suussa, sitten otetaan dami (eli käsketään koiraa irroittamaan) ja annetaan se heti koiralle takaisin. Näin koiralle ei tule sitä fiilistä, että dami viedään siltä pian pois ja ulottumattomiin. Se ei koskaan voi tietää saako se damin takaisin vai ei. Yleensä saa. Tämäntapaisen luottamuksen rakentaminen parantaa koiran luovutusasentoa ja sillä ennaltaehkäistään tapaa, joissa koira kääntää päätä pois tai kääntää jopa vain takapäänsä ohjaalle kun sillä on dami suussa.






Koirien hallinnasta ja hihnan käytöstä Guy luennoi pitkään ja hartaasti.  Videolla hän demonstroi, kuinka hihnasta tulee ohjaajalle vallan väline ja koira oppii kuuntelemaan ainoastaan sitä. Kun hihnan paine otetaan pois, koira on "vapaa" ja tekee mitä huvittaa.

Hihnaan pitäisi suhtautua siten, että se on koiran kaulassa vain varmuuden vuoksi, turvallisuutta varten. Sillä estetään koiran ryntääminen kauas. Jos näin tapahtuu ja hihna kiristyy, koira pitäisi houkutella takaisin oikealle paikalle, ei vetää hihnasta.

Perusasennon ja seuraamisen hän opettaa täysin kuumaa-kylmää menetelmällä. Jos koira edistää, se ohjataan oikeanpuoleisella jalalla (kantapää edellä koiraa kohti) takaisin oikealle paikalle. Koiran oikea paikka on vähän ohjaajan takana, pää polven kohdalla. Ja heti kun koira on oikeassa paikassa, sitä kehutaan. Muistetaan kehua! Paljon! Hän näytti yhdellä koiralla kuinka tällä tavalla saadaan myös ylikierroksilla käyvästä koirasta rauhallinen. Koira oppi muutamassa minuutissa oikean paikkansa ilman fyysistä koskemista. Pelkällä jalan liikkeellä (joka ei osu koiraan) ja kehumalla. Se, miksi koira myös rauhoittuu johtuu siitä, että se joutuu ajattelemaan. Koiran on koko ajan seurattava ohjaajan liikkeitä ja reagoitava niihin. Sille ei jää aikaa häsläämiseen. Mutta samaan aikaan koira on valmiina oikeassa rintamasuunnassa markkeeraamaan pudotuspaikan.

Guy puhui myös siitä, että pennulle tai nuorelle koiralle pitäisi opettaa kädestä pitäen oikeanlainen mielentila markkeerauksiin. Oikein opetettu koira seuraa katseellaan pudotusta ja naulitsee katseensa putoamispaikkaan. Se on täysin hiljainen ja keskittynyt, odottaa rauhassa noutolupaa. Tätä harjoitellaan esim. nurmikentällä valkoisella damilla. Koiran on nähtävä dami hyvin kun se on maassa. Koira otetaan taippariotteeseen, ohjaaja keskittyy täysin koiraan ja heittää damin (myös ohjaaja näkee valkoisen damin joten pudotusta ei tarvitse itsekään katsoa). Jos koira on ryntäämässä, ääntelee, katsoo ohjaajaa tai tekee muuta ei-toivottavaa, hakee ohjaaja damin. Sama toistetaan. Ensimmäisellä kerralla ohjaaja voi hakea damin vaikka kymmenen kertaa kunnes koira luovuttaa ja rauhoittuu. Sitten vasta koira päästetään hakemaan. Mikäli koira kerää taas seuraavaan heittoon ylimääräistä virtaa, hakee ohjaaja damin. Niin monta kertaa kunnes koiralla on taas oikeanlainen mielentila ja katse tiukasti putoamispaikassa.  Pahimmillaan harjoitus voi kestää kaksikin tuntia, jonka aikana ohjaaja hakee 70 damia ja koira 4. Lopputulemana on kuitenkin tarkasti markkeeraava koira. Pikkuhiljaa harjoitusta vaikeutetaan peitteisemmässä maastossa.


 

Lopuksi käytiin läpi vielä ohjaamisen ja pillipysähdyksen alkeita. Ylläoleva video löytyi Youtubesta, ja siinä Guy puhuu samoja asioita kuin meillekin. Pysäytyksessä tärkeintä on opettaa se koiralle niin, että siitä tulee koiralle kiva leikki. Se haluaa reagoida pysähdykseen. Tämä saadaan aikaan aktiivisella koiran palkitsemisella, yksinkertaisilla harjoituksilla ja kehuilla. Ja vielä kerran kehuilla.

Aivan opetuksen alussa Guy käyttää samaa ränkätysääntä kuin damia heittäessään. Eli koiran huomio saadaan "kvaak-kvaakilla" sitten kehu ja dami lentää. Toisessa vaiheessa "kvaak-kvaak" "piip" kehu ja dami lentää. Sitten pikkuhiljaa häivytetään ränkärystä, mutta se pidetään hyvin pitkään mukana juuri ennen pilliä. Näin koira hidastaa kvaak-kvaakin aikana, on valmiina pysähtymään kun pillikäsky tulee ja saa siitä palkan. Ja jälleen jos koira ei tottele (siinä vaiheessa kun se jo oikeasti tietää mitä pysäytyskäsky tarkoittaa), se kerrotaan sille äi-äi-äi murinalla ja tarpeen mukaan joustaan koiran lähelle, ja heti kun toivottu käytös alkaa, kehu vuolas perään. Negaatio ei saa jäädä koskaan päälle.

Paljon olisi päivässä ollut hyviä juttuja jotka jäävät kirjamaatta ylös. Ehkä näistä jää kuitenkin jonkinlaisia muistilappuja jatkoon. Vakuuttavinta Guyn opeissa oli kuitenkin se kaikki positiivisuus, joilla koiraa tulisi kohdella. Sille kerrotaan selkeästi koska se tekee oikein ja koska väärin. Guy ei juurikaan fyysisesti koske koiraan muuta kuin kehuessaan sitä. Hänelle riittää, kun koira reagoi kieltävään äänensävyyn, eikä sitä tarvitse mennä sen jälkeen enää "tukistamaan".

Tehtävät rakennetaan koiralle niin, että se itse ratkaisee ne parhaalla mahdollisella tavalla. Ja ohjaustehtävissä on kaikista tärkeintä saada koira luottamaan, että ohjaaja ihan oikeasti tietää damin tarkan sijainnin. Jos ei tiedä, koiraa ei tulisi ohjata.

Ilmeisesti tyyppi on käymässä Suomessa aina aika ajoin, ja minä aion kyllä olla seuraavallakin kerralla mukana. Aivan upea persoona!
  

perjantai 15. elokuuta 2014

Olen tehnyt voitavani

Sidan.

Kaksi yötä taippareihin. Keskiviikkona kävin tekemässä pari vesinoutoa lokilla. Ne jäävät rantaveteen, joten vastaan pitää mennä. Turha lähteä kikkailemaan.

Tänään tein kolmen variksen haun ja kotimatkalla muisteja. Pientä hapuilua ja viipymistä haussa vielä oli ja ensimmäinen varis putosi parin metrin päähän sekä jalkoihin, mutta sain sen korjattua ja loput tulivat nätisti. Pitää toivoa, että taipparissa haku on niin helppo, että Elsa lähes törmää vaakkuihin.  Jännitän vähän hakuinnon (tai itseluottamuksen) hiipumista. Nytkin lähetin kolmannelle ainakin kaksi kertaa. Neljäs ja viides menee todennäköisesti jo painostamiseksi jos tuomari ne vaatii.

Pupujäljen uskon menevän riittävän hyvin.


Vaikka minulla on pitkän aikaa ollut todella luottavainen olo, nyt alkaa selvästi vähän jännittämään. Harjoittelua on kuitenkin takana periaatteessa vasta kuukausi ja sekin aika on treenattu vain rauhassa kahdestaan ilman yleisöä. Kaikki voitava on nyt kuitenkin tehty ja uskon sen riittävän. Jos läpi ei mennä, niin se on todella huonoa tuuria. Elsa on kuitenkin ihan oikea metsästysnoutaja.



Huomenna käännän pääni kuitenkin ihan toisiin aatoksiin ja lähden Saloon oppimaan brittiläistä metsästyskoulutusta. Sikäli mikäli tämän päivän tajuton migreenipäänsärky helpottaa enkä joudu muuta perhettä vaivaavan nuhakuumeen kouriin.

Ja ensi viikolla olisi sitten flättien Mejä-mestaruus, saimme vahvistuksen paikasta. Huh ja apua!

maanantai 11. elokuuta 2014

Agilityy

Tänään käytiin treenaamassa agia pienessä vesisateessa. Eipä ollut ainakaan kuuma! Nurmikenttä oli ehtinyt kuitenkin muuttua sen verran liukkaaksi, että tänään tehtiin vain keppejä sekä erikseen rengasta ja putkea.

Kaikille esteille rakennettiin harjoitus niin, että käytettiin hyväksi koiran oivaltamiskykyä. Kepeillä odotettiin, että koira itse hoksaisi kiertää yksittäisen kepin ja sai siitä heti palkan. Yllättävän nopeasti Elsa tajusikin mitä haettiin vaikka aivan sen keskittyminen ei riittänyt. Tapa olisi kuitenkin ihan hyvä opettamiseen, kunhan olisi riittävästi mahdollisuuksia käydä rauhassa harjoittelemassa.

Renkaalla tehtiin samoin. Ensin muutama läpihyppy ja sitten koiran kanssa lähdettiin samaa tahtia liikkeelle ja odotettiin sen hakeutuvan itsenäisesti renkaalle. Palkka tuli kädestä, eli koira hyppäsi ja kiersi takaa takaisin.

Putkella tehtiin piilolähestymisiä, eli koira lähetettiin putkelle sen sivulta. Elsa otti putken jo hyvin kaukaa ja pienillä käskyillä. Vauhtia riitti. Suurin ongelma on oikealla kädellä ohjaamisessa. Olen treenannut niin paljon tiivistä ja räväkkää perusasentoa, että Elsa tarjoaa sitä joka tilanteessa. Se kun pääsee aina tekemään asioita vain nopeasta perusasennosta. Oikea puoli pitäisi opettaa aivan erikseen.

lauantai 9. elokuuta 2014

Sitä mä vaan että...

Voitko nyt kaivaa jo sen kameran kun tää vähän painaa...

Tämänpäiväiset puputreenit menivät oikein mainiosti.